Pukki olikin pakki

By 30/12/20202020, Uutiset

KTP:n oma Joulupukki” Into Koskimaa ei jäänyt odottamaan, mitä Joulupukki toisi tullessaan. Kokenut pakki varmisti kausikortillaan katsomopaikan vuoden 2021 veikkausliigapeleihin heti joulukuun alussa.

”KTP:n oman Joulupukin” parran takaa paljastuikin pakki, seuran mestaruusvuosien 1951 ja -52 puolustaja Into Koskimaa (90), kun naamari otettiin pois juhlapyhien jälkeen.

FC KTP:n kausijulkaisun 2/2020 lukijakilpailussa arvuuteltiin Joulupukin henkilöllisyyttä. Vastauksia annettiin parisensataa, ja tarjokkaita oli toistakymmentä. Ylivoimaisesti veikatuin oli KTP:n ikifani Jaakko Tiitinen, jalkapallon mestarismies hänkin.

Maskillaan Into Koskimaa onnistui hyvin harhauttamaan lukijoita, kuten aikanaan vastustajia pallon kanssa. Toki luottopakinkin tunnisti joukko lukijakilpailuun osallistuneista.

Arvauskisan palkintoarvonta suoritetaan lähipäivinä kaikkien vastanneiden kesken, ja voittajien nimet julkistetaan näillä verkkosivuilla omassa jutussaan ennen loppiaista.

Into Koskimaa ilmoittaa olleensa aina ”yhden asian mies”, ja se on mahtunut kolmeen kirjaimeen: KTP! Se että Koskimaasta alun alkaenkaan tuli ktpläinen ja jalkapalloilija, ei ollut itsestään selvää.

Äitini kuoli, kun olin alle 2-vuotias. Muutimme isäni kanssa Valkealasta Kotkaan, ja kasvoin isäni siskon, Martta Yärakkolan, kodissa. Työläisperheessä oli jo neljä omaa tytärtä ja tarjolla enimmäkseen niukkuutta. Tätini oli harras helluntailainen, eikä hän oikein pitänyt jalkapalloharrastuksestani. Harjoituksissakin piti käydä salaa, kun täti sanoi, että ”sinne et mene kenkiäsi rikkomaan”, muistelee Into Koskimaa lapsuusaikojaan.

Koskimaa kiittelee silti vielä kotikasvatusta.

Martta oli joskus ankara mutta myös oikeudenmukainen. Niin kauan kuin asuin kasvattikodissa, vein tilipussini aina hänelle. Rahaa ei jäänyt tupakkaan eikä muihinkaan houkutuksiin. Koskaan en ole polttanut, eikä viinankaan kanssa ole tarvinnut läträtä, paljastaa Koskimaa.

Into Koskimaa ei vähättele Martta-tädin muitakaan oppeja.

Uskonnollisuudessa oli paljon hyvääkin. Toisen kunnioittaminen tuli selväksi, ja peliaikaiset kaverit olivat läpi elämän hyviä ystäviä myös siviilissä. Muistan aina, kun tätäkin Kiuruntien taloa rakennettiin, niin puut haettiin sukulaisten mailta Valkealasta Volasen ”Vapin” kymppipyöräiselle Scanialla, Sinervon ”Saku” lasimestarina asensi ikkunaruudut paikalleen, ja Heiskasen ”Vekki”, Malmin ”Jaska”, Parkkisen ”Sute” ja Raineron Yrjö auttoivat muissa talkoissa, kiittelee Koskimaa.

Parkkinen ja Malm olivat Koskimaan kanssa samoilla kansakoululuokilla.

Yhdessä pelailimme palloa jo kymppikesäisinä sota-aikana, ja KTP:hen liityimme 1415-vuotiaina. Ensimmäisen piirin mestaruutemme saavutimme vuonna 1945 ja ensimmäisen nuorten Suomen mestaruuden kaksi vuotta myöhemmin, Into Koskimaa kertaa.

Kotka oli 1940–50-luvuilla Suomen jalkapallokeskus ja Into Koskimaan määritelmän mukaan KTP:n junioritoiminta ”pistämätöntä”. – Suuri osa eri sarjojen mitaleista tuli tänne meille, vanha pelimies huomauttaa.

Koskimaa nousi KTP:n miesten edustusjoukkueeseen vähän niin kuin vahingossa – tai ainakin toisen epäonnen kautta.

Olin jo lopettelemassa 1950 ja kävin harjoituksissakin harvakseltaan. Syksyllä sen ajan huippupakkimme Eero Saarnio sitten loukkaantui, ja päävalmentaja Toivo ”Topi” Paananen kävi minua kotoa asti houkuttelemassa mukaan, Koskimaa kertoo.

Sinä syksynä pelasin vielä yhden ottelun edustusjoukkueessa, mutta mestaruusvuosina kaikki 36 peliä, Into Koskimaa jatkaa.

Koskimaan ura SM-sarjassa jäi lopulta kovin lyhyeksi – vain vajaan neljän kauden mittaiseksi.

Kevätkierroksen 1953 viimeisessä ottelussa Kotkan Jäntevää vastaan (KTP voitti 3–2) loukkasin polveni, ja ristisidehän siinä petti. Seura kyllä kustansi minut erikoislääkärin luokse Helsinkiin, mutta ei niitä vammoja siihen aikaan leikelty. Keväällä 1954 vielä kokeilin jalan kuntoa, mutta pelaamista se ei kestänyt. Yhä vieläkin nuo kolhut muistuttavat kipuina itsestään, Koskimaa harmittelee.

On minulta monta kertaa kysytty, että miksi me olimme niin hyviä omana aikanamme, ja olen asiaa myös miettinyt. Ehkä siksi, ettei kukaan meistä ollut ”liian” hyvä – tai ainakaan toisia parempi. Kukaan ei pelannut niin sanotusti omaan pussiin vaan aina joukkueelle. Tasaisuus oli valttimme, ja olimme hyvä nippu myös kentän ulkopuolella, Koskimaa korostaa.

KTP oli ensimmäinen Työväen Urheiluliiton seura, joka voitti jalkapallon Suomen mestaruuden 1951.

Kukaan ei uskonut KTP:hin, ja Palloliiton seurat tulivat oikein kunnolla hämätyiksi. Ne pelasivat vain toisiaan vastaan, ja me kiilasimme komeasti vasemmalta ohi, Koskimaa hykertelee vieläkin.

Kotkalaisiin ei uskottu oikein maajoukkueen valmennusjohdossakaan. Tuplamestareista vain Sulo Parkkinen kelpuutettiin Suomen olympiajoukkueeseen 1952, Kotkan Jäntevästä sentään kaksi eli Åke Pettersson ja Nils Rikberg.

Olisikohan johtunut siitä, että maajoukkueen valitsemisvaliokuntaan kuului mm. Kotkan poliisimestari Eero Kettunen, jota pidettiin yleisesti Jäntevän miehenä, arvelee Koskimaa.

Into Koskimaa pelasi Helsingin kisojen jälkeen syksyllä 1952 yhden B-maaottelun Ruotsia vastaan. KTP:sta matkalle tulivat valituiksi myös Kalle Lahti ja Pentti Volanen sekä Jäntevästä Pettersson. Samassa porukassa pelasi myös näyttelijänä ja ohjaajanakin kunnostautunut Åke Lindman.

Tuo maaotteluedustuksenikaan ei suoranaisesti perustunut minun hyvyyteen vaan seurakavereiden apuun. He minusta tekivät paremman kuin itse asiassa olin, toteaa Koskimaa vaatimattomasti.

Pelivuosien jälkeen Into Koskimaa puuhasteli jonkin aikaa vielä juniorivalmentajana Yrjö Jolkkosen kaverina, mutta melko pian hän keskittyi oman talon rakentamiseen Metsolan Kiuruntielle.

Uusi yritys valmennushommissa tuli vasta vuonna 1969.

Vielä myöhään kevällä miesten joukkue oli vailla valmentajaa, ja seuran puheenjohtaja Seppo Malinen tuli sitten houkuttelemaan pelastustalkoisiin. Ei olisi pitänyt koskaan suostua vaan tunnustaa, ettei hyväksi valmentajaksi tulla voittamalla pelaajana mestaruuksia. Tolsan Arton lähtö ammattilaiseksi Belgiaan sekoitti sekin pakkaamme, ja viimeisenä keinona sain houkuteltua Vanhasen Pertin kaverikseni. Mutta eihän sekään riittänyt. Lähtö tuli SM-sarjasta, sadattelee mies vielä 50 vuoden jälkeen.

Pienenä lohtuna pettymysten kaudelle oli se, että syksyn hämärissä voitimme melkein tuolla samalla 1950-luvun porukalla MyPan 10 ikämiesten piirin mestaruusfinaalissa Myllykoskella, Koskimaa muistelee.

Kotkan Urheilukeskus ja myöhemmin Arto Tolsa Areena on ollut iso osa Into Koskimaa elämää. – Täällä olen kohdannut paljon iloisia asioita mutta kokenut myös vakavan loukkaantumisen, Koskimaa selvittää.

Kotkan Urheilukeskus – sittemmin Arto Tolsa Areena – on ollut keskeinen osa Into Koskimaan elämää.

Olin jo rakentamassa kenttää olympialaisten pelipaikaksi vuosina 1951 ja -52, pelasin siellä parhaat matsini, ja Urheilukeskukseen ja jalkavammaan päättyi sitten aktiiviurani, kertoo Koskimaa ja jatkaa: Kesällä 2015 minulla oli kunniatehtävä suorittaa avauspotku, kun Arto Tolsa Areena oli saanut uuden keinonurmipinnan. Ja on minulla siellä katsomossa yhä vieläkin ihan oma paikka: numero 326. Se on sellainen reunapaikka, jossa saan tuon kipeän jalkani suoraksi.

Into Koskimaa seuraa yhä vieläkin tiiviisti FC KTP:n pelejä ja riemuitsee hienosta kaudesta 2020.

Veikkausliigaan nousu oli hieno homma. Jännäsimme Turun peliä Leilan (leskivuosien ystävätär) kanssa, ja arvelin TPS:n nimekkäämpänä voittavan 20. Ajattelin, että pessimisti ei pety. Leila on optimisti, ja hän voitti meidän keskinäisen vdeonlyöntimme, paljastaa Koskimaa.

Into Koskimaa on hieman kriittinen, ja sanoo ”KTP:n touhun” olleen viime vuosina vähän hapuilevaa, kun joukkueessa on ollut niin paljon vaihtuvuutta.

Toivottavasti suunta nyt muuttuu, ja oikeat pelaajat saataisiin oikeille paikoille. Paikallisuus ja omat kasvatit olisivat tärkeitä. Sellaisilla saataisiin myös kotikatsomon henkinen tuki. Ja kuten meidänkin aikanamme, kukaan ei saa pelata ”omaan pussiin”, korostaa Koskimaa.

KTP:n ensimmäisestä, vuoden 1951 Suomen mestarijoukkueesta, jossa Into Koskimaakin oli mukana, on olemassa komea taulu. Sen maalasi Haminassa vuonna 1924 syntynyt ja myöhemmin Kotkassa vaikuttanut taiteilija Päiviö Pyöttiälä. Itseoppinut surrealisti muutti 1970-luvulla Turun seudulle ja kuoli Paimiossa 2006. Pyöttiälän jalkapallotaulu komistaa nykyään FC KTP:n toimiston seinää. Kuvasta ovat tunnistettavissa alarivissä vasemmalta Sulo Parkkinen, Pertti Koivisto, Veikko Heiskanen, Into Koskimaa, Aimo Sommarberg, takarivissä vasemmalta Yrjö Rainero, Pertti Vanhanen, Mauri Vanhanen, Kaarlo Kalavainen, Kauko Hakala ja Kaarlo Lahti.

Into Koskimaa

o Syntynyt 11.5.1930 Valkealassa

o Perhe: vaimo Soile (os. Hemming, s. 1930–k. 2015; aviossa 66 vuotta), lapset Sirpa (s. 1949), Kirsi (s. 1953), Juha (s. 1956) ja Niina (s. 1966), seitsemän lastenlasta. Leskivuosien ystävätär Leila.

o Koulutus/työura: sorvarin oppi Kotkan ammattikoulun metallipuolelta 1944 ja armeijan autokurssi Luonetjärvellä 1949. Työskenteli ensin asentajana Autovarikko 2:ssa ja Kotkan Autotuonnissa. Siirtyi Kotkan kaupungin palvelukseen 1951 ja toimi erilaisissa autonasennus- ja kuljetusalan tehtävissä lähes 40 vuotta. Jäi eläkkeelle korjaamon työnjohtajan tehtävistä 1990.

o Pelaajaura: aloitti jalkapalloilun KTP:n junioreissa 1945 ja miesten joukkueessa 1950. Jalan vammautumisen takia aktiiviura SM-sarjassa jäi vain neljän kauden (195053) mittaiseksi.

o Valmentajaura: pelivuosien jälkeen jonkin aikaa juniorivalmentajana. Kaudella 1969 miesten joukkueen valmentaja yhdessä Pertti Vanhasen kanssa.

o Saavutuksia ja edustustehtäviä: voitti ensimmäisen jalkapallon piirin mestaruuden juniorina 1945 ja viimeisen ikämiehenä 1969. Kaksi juniorien Suomen mestaruutta (1947 ja -48) sekä kaksi miesten SM-kultaa (1951 ja -52). Pelasi yhden B-maaottelun Ruotsia vastaan 1952.

o Muuta: Harrasti nuorukaisena myös purjelentoa. Myöhemmällä iällä toiminut erilaisissa järjestötehtävissä. Toimi Suomen Kennelliitossa mm. palveluskoirakokeiden ylituomarina. Sai joulukuussa 2020 sotainvalidijärjestön korkean huomionosoituksen liiton eteen tekemästään työstä.

KTP:n vuosien 1951 ja -52 Suomen mestareista on elossa enää kolme; Koskimaan ohella Aimo Sommarberg (s. 1931) ja Matti Salmelainen (s. 1932). Vuodet ovat vieroittaneet vanhoja pelikavereita, eikä Koskimaa varmuudella tiedä kaksikon olinpaikkaa. – Sommarberg asunee jossain Forssan seudulla ja Salmelainen tiettävästi Savossa Siilinjärvellä.

Muut KTP:n Suomen mestarit vuosina 195152: Esko Glumerus, Kauko Hakala, Veikko Heiskanen, Pauli Imeläinen, Kaarlo Kalavainen, Pertti Koivisto, Kaarlo Lahti, Sulo Parkkinen, Yrjö Rainero, Pentti Tähtinen, Mauri Vanhanen, Pertti Vanhanen, Pentti Volanen, valmentajat Eino Flinck ja Toivo Paananen.

TEKSTI ja KUVAT: Matti Järvinen